Keskiviikko 23.11

Loggaan runeen. Tarkoituksena olisi jatkaa synkkää "hyvettäni", Bandittien tappamista melko turhasta syystä. Onhan se aika turhaa, jos yhden elävän ihmisen kuoleman arvo on 200 kokemuspistettä. Vielä synkempää on, että niitä on kertynyt kymmeniä miljoonia, kaikki erilaisten elävien olentojen murhaamisesta. Murhahan se on, sillä jokainen tappo on ennalta suunniteltu tavalla tai toisella. Mutta toisaalta, mikään niistä ei oikeasti ollut elävä, kaikki niistä olivat vain bittejä näennäisen rumassa pelissä! Suurin osa peleistähän perustuu väkivaltaan, ja jotkut jopa vainoavat niitä siitä syystä. Mutta hetkinen, koko ihmiskunnanhan historia perustuu väkivaltaan, toisten tappamiseen, turhaan sotimiseen ja ylipäätänsä elämän tuhoamiseen. "Historia on voittajien kirjoittamaa." Mutta mikä onkaan vienyt meitä eteenpäin enemmän kuin sota? Miksi siis peleissä olevaa väkivaltaa paheksutaan, vaikka väkivalta on ensimmäisimpiä asioita joita osattiin? Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa pasifistiset maailmanpelastusasenteet, eihän tämä maailma enää kauan kestä, miksei siis otettaisi elämästä iloa irti ennenkuin on liian myöhäistä? Ja pohjimmiltaan väkivalta on kuitenkin kiinnostavaa, kukapa ei mieluummin katsoisi jotakuta hakattavan veriseksi mössöksi kuin tylsiä ihmisiä puhumassa "ajankohtaisista" aikeista? No, tämän off topicin ideana oli käsitellä koko väkivaltakysymys pois alta, joten siirryn takaisin Runeen. Huomaan taas unohtaneeni Tasapainon Jumalan kyyneleet, joten suuntaan Lumbridgen suoluolaan, jossa tuttu käärmes Juna odottaa tarinaansa, expaahan on kertynyt viime kerrasta reilusti yli vaaditut 100k, lähemmäs miljoonan veikkasin. Saan kerättyä 67 tippaa, ja saan Farming levelini nousee tasolle 41. Sen jälkeen suuntaan tapani mukaisesti Al Kharidin Shantay Passin läpi Suurelle Aavikolle luotettu bodauskirveeni, Lohikäärmitappara, mukanani. Ja taas samat kuviot toistuvat, tunti tai pari kuluu ja expat karttuvat, seuraavaan leveliin on tosiaankin vielä melkoisesti matkaa. Yllättäen 76 levelinen tyttönen saapu paikalle ja hyökkää 74 leveliseen Bandittiin, saaden koko baarin väen vihat kirjaimellisesti niskoilleen. Yritän varoittaa häntä, mutta hän vain vastaa "lol I won't die", ja kuolee. Ironista, kenties? Yllätyn, kun huomaan että hänen luittensa päällä kiiluu Dragon Dagger, joka ei ollut edes myrkytetty. No jaa, se on minun tikarini, enkä anna sitä ellei kyseinen tyttö tule sitä täältä hakemaan. Ja tietenkään hän ei tule, joten Lohikäärmetikari on nyt minun. Pitänee myrkyttää se jahka lähden takaisin pankille. Ja tavanomainen päiväni jatkuu, kunnes päätän tehdä uusimman questin, eilen ilmestyneen Making History-questin. Ryhdyn heti toimeen, tämä tehtävä osoittautuu liiankin helpoksi, ja on tehty alta aikayksikön. Questistä saadulla erikoisella avaimella pitäisi etsiä aarteita, mutta en viitsi ruveta ramppaamaan ympäri maita ja mantuja, kun kyseiset aarteet voi ostaa muiltakin pelaajilta. Nämä ovat kolme uutta keihäsmaista asesta, eli jokaista jumalaa edustavat Mjolnirit. Ostan eräältä 88 levelisesltä pelaajalta Saradominin ja Zamorakin Mjolnirit. Ne ovat aseina täyttä potaskaa, ja ei niitä ole kauneudellakaan raiskattu, mutta ainakin minulla on ne nyt. Loggaan runesta, muistakaa nauttia elämästänne kun sitä vielä riittä!




(Jos tajusit tämän kuvan, onneksi olkoon!)